Sisäänrakennettu vauvakuume

Mikä onkaan se kuristavan voimakas ja pakahduttava, kertakaikkisen ohittamaton tunne
– vauvakuume!
Miten sydän voikaan huutaa niin vauvanvaateosastolla kierrellessä.
Kaduilla kävellessä huomaan sekunnin sadasosassa, kuin magneettina vauvamahat.
Kuulen pienten itkut. Itkut jotka, eivät kuitenkaan tunnu raastavilta vaan onnellisilta.
En onnistu pitämään näppejäni irti hipelöimästä pienokaisten vaatteita,
kuinka käsittämättömän söpöjä ne voivatkaan olla!

En pysty tiukasti köyttää ajatuksiani kuriin salaisesta
ajastusmurusesta, että mitä jos… edes hiuksenhienosta mahdollisuudesta…
Vauvakuume on pauloihinsa umpisolmuun kietova, jatkuva kuin alati rantaan pauhaavat aallot,
kuin että tekisin mitä vaan jos…
Miten karistaa tämä tunne, joka on kuin takiainen? Pyristelen, ravistelen,
yritän karkuun, antaa aikaa ja unohtaa. Tuloksetta. Sitä en voi ylittää, sitä en voi alittaa,
sitä en voi kiertää…täytyy mennä läpi!

Hyväksyn. Olet siinä, sinä roihuava tuli, kuin kesyttämätön metsäpalo.
Minä tässä yritän hallita rajallisine sammutuskeinoineni sinua.
Annan aikaa. Tilanne elää. Ovi on raollaan (edes mielikuvituksessa jos ei tosielämässä),
ehkä se on lohduttavinta juuri tässä hetkessä.

PS. Tutuille terveisiä; saa pähkäillä vapaasti, että minäköhän ajankohtana tämä teksti onkaan tullut
kirjoitettua pöytälaatikkoon…