Äärellä itsen.

Sua tukee, ymmärtää ja rakastaa niin paljon sieluja
täällä ja tuolla,

oikeasti paljon, 
oikeasti rakastaa.

Rakastathan sä myös itseäsi? 

Sä riität niin monelle juuri noin,
tuollaisena, 
millaisena vaan, 
niin ”hyvänä” kuin 
vähemmän hyvältä tuntuvana päivänä,

niin parhaimmillasi menestyksen ja harmonian myötätuulissa,
kuin myös väsyneenä ja rikkinäisenäkin,

riitätkö sä myös itsellesi? 

Sun ei tarvitse sanoa tai tehdä
mitään, yhtään enempää tai paremmin. 

Sä olet hyvä, riittävä,
täydellisen epätäydellinen eli inhimillinen, ihminen. 

Kaiken rakkauden arvoinen. 

Pystytkö ottaa vastaan?

Antaa tapahtua.

Hyväksyä kaiken sen rakkauden kaikilta, myös itseltäsi itsellesi?

Ei nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin (citius, altius, fortius)
kuten olympialiikkeen motto, vaan
hitaammin, matalemmalta, kevyemmin ja vapaammin.

Ja katso, sua ei 

kukaan hylkääkään!

Ethän 

myöskään sä itse hylkää itseäsi? 

Enää.

Siinä sä oot, seisot, 

pysäytettynä itsesi äärellä. 

Riisuttuna risut,

Paljaana pakenemisesta. 

Raadeltuna raatamisesta.

Yltiöpäisestä yrittämisestä jaksaa, pystyä, ehtiä. 

Aina.

Kaikille antaen. 

Tilanne käsillä, 

villisti valloillaan, 

mittakaava laajentunut, 

uusi, erilainen, 

pohjalta paskat poraava. 

Puhtaaksi pesevä pinttyneet piet.

Irtipäästävä. 

Shhhh! 

Hiljaa!

Tilanne synnyttää.

(Mitä syntyykään?)

Rauhalla , 

rakkauden rauhalla. 

Lempeydessä lepää levollisuus. 

Kiittäen, että kuuntelit

ja kuuntelet, vihdoin! 

Olethan vihdoin selätettynä itsesi kanssa. 

Kuitenkin voitokkaasti. 

Ja velatta, 

kenellekään, 

mitään, 

itsellesikään! 

Olematta, 

tietämättä tai 

tekemättä 

yhtään,

mitään, 

lisää. 

Ollen kaikki jo. 

Onhan kaikki jo. 

Olet jo, tiedät jo, teet jo. 

Ollen olevainen olennainen.
Vain. Alati. Nyt.

Äärellä äärettömän, itsen.

Lopun.

Alun. 


<3 Naturella