Olipa kerran elämä

Oli mahtava elämän estradi, 
olosuhteet, musiikki
ja lahjakkaita ”tanssijoita” ympäri maailman, 
mutta silti elämä ei sujunut kuin tanssi.

Osa ei kuullut musiikkia. 
Osa luuli, ettei osaa tanssia, eikä siten tanssinut. 
Osa ei nähnyt muita tanssijoita kuin vain itsensä. 
Osa lojui kuin haavoittuneena lavan reunalla,
ilman kuitenkaan todellista loukkaantumista.
Osa ei tuntenut rytmiä tai yritti muuttaa sitä väkisin.
Osa ei tuntenut yhteyttä ja/tai kiinnostusta tanssiin, elämään. 

Elämää yskitti.
Elämänedellytykset, eläminen maapallolla, oli käynyt haastavammaksi;
keuhkot eivät saaneet joka puolella helpolla puhdasta happea
tai juuret vettä.
Tehtaiden taukoamatta piipuista suoltavat ilmansaasteet peittivät aurinkoa.
Ihmiset tekivät paljon tilauksia elämältä,
mutta kitsaasti muutoksia ja myönnytyksiä itse.

Elämä alkoi jo vähän huolestua. 
Hän oli antanut jo vuosien ajan monen moisia varoitusmerkkejä,
yksilö- ja kollektiivitasolla,
mutta niitä ei oltu otettu tosissaan. 

Kunnes…
Elämä riemuitsi, että oli vihdoinkin keksinyt tavan! 
Elämä päätti antaa elämänkoulussa
oppituntien oppitunnin, jolta ei tällä kertaa
niin vaan lintsattaisikaan,
vaan kaikki olisivat kerrankin läsnä paikoillaan!
Tämä olisi viimeinen oppitunti. 
Kaiken mullistava. Turhasta riisuva.

Elämä huomasi kuitenkin pian, että
vaikka hän antoi monille nyt sen mitä ilman moni oli ollut,
niin moni huomioi kuitenkin vain sen,
mihin oli tottunut ja mitä ilman oli nyt. 

Elämä päätti laittaa ihmiset polvilleen.
Elämä päätti yhdistää, ja
opettaa perheen, ystävien ja läheisten korvaamattoman merkityksen.
Opettaa huomioimaan apua tarvitsevat.

Arvostamaan oikeasti tärkeitä asioita. 
Kääntymään sisäänpäin ja työstämään sivuun painettuja tunteita. 
Huomaamaan luonnon ja eläinten ainutlaatuisen merkityksen. 

Elämä päätti opettaa kunnioittamaan elämän voimaa,
ja jokaisen omaa voimaa.
Opettaa suhtautumaan luonnollisesti elämän kiertokulkuun.  

Opettaa janoamaan elämää! 
Opettaa rakastamaan!
Mutta ennen kaikkea opettaa vain olemaan ja elämään, 
hetkessä, luonnollisesti, tietysti!

Oppituntien oppitunnin lopussa olisi opitusta koe
ja tanssiin kutsu. 
Ultimaattisessa loppukokeessa elämä
kysyisi sinulta:

Oletko valmis astumaan elämäntehtäväsi viitoittamalle polulle,
hyppäämään elämänvirtaan, NYT? 
Vai vieläkö pakenet?
Uskotko vihdoin NYT?
Sinuun itseesi, kaikkeen, elämään?

Elämä kantaa!
Luotatko? Antaudutko?

Mitä jos elämällä olikin ”salaliitto” meidän varalle,
ja se olisi tämä? Voihan elämän kevät!
Mitä vastaat elämän tanssiin kutsuun; saako luvan?

Elämä pelissä.
Elämänvoimaa!

Elämänvirrassa, 

<3 Naturella

PS. Elämä haluaa jättää pohdittavaksesi:
-Minkälaisia uusia oivalluksia olet tehnyt viimeisen kuukauden aikana?
-Minkälaisista kenties uusista tai erilaisista asioista tai tavoista olet nauttinut?

-Mitä rohkeus tekisi nyt ja tulevaisuudessa?
-Oletko piilotellut itseäsi, tai kenties mitä lahjojasi tai tietouttasi?

-Mitä kaipaat eniten ns. vanhasta elämästä? Mitä haluat ottaa sieltä
loppuelämän matkallesi mukaasi?
-Mitä haluat tehdä ensimmäisenä,
kun tämä elämänvaihe on ohi, ja ns. uusi elämänvaihe alkaa?