Taiteellinen vapaus

Kuvittele maalauspaletti.
Sinulla on pensselissäsi jo sinistä ja sinun pitää saada ruskeaa.
Valtaosa läheisistäsi ja tietotulvasta
ympärilläsi toitottaa, että ota seuraavaksi keltaista,
sitten punaista. Se on ainoa oikea tapa.
Muutamilta muistat joskus kuulleesi ja jotenkin sinusta myös tuntuisi,
että kokeile ottaa ensin punaista, sitten keltaista.
Voithan myöhemmin kokeilla toisinpäin.
Mitä saisi olla?
Ensimmäisen tavan, kenties aika automaationa ja
pienen joukkopaineenkin alla, valinnut kokee
vihreän värielämyksen ennen lopputulosta.
Toisen tavan vapaasti pähkäillen valikoinut pääsee nauttimaan lilasta
väriharmoniasta ennen ruskeaa sinfoniaa.
Prosessi on eri, mutta lopputulos on kuitenkin sama,
suunnilleen, välillä.

Vertaisin länsimaista lääketiedettä ja täydentäviä, vaihtoehtoisia
hoitomuotoja (CAM) edellä mainittuun esimerkkiin.
Niin kauan kuin valintatilanne seuraavasta pensseliin
tulevasta väristä on aidosti sinun, niin kauan voisi sanoa,
että sinulla on oikeus määrätä teoksen, sinun
luomis-/parantumisprosessista – vaikka olla tyytyväinen ja
päättää jättää se välivaiheeseenkin.

Parhaassa tapauksessa lopputulos voi olla samahko
ja molemmissa on mahdollisuus kokea
ahaa-elämyksiä matkan varrella; mahdollisuus samalla
esimerkiksi perustavanlaatuisiin henkilökohtaista elämää
kohentaviin terveystottumusmuutoksiin.

Molemmissa prosesseissa on sama väripaletti,
perusvärit ja sivellin, sekä tällä hetkellä myös
vapaus/oikeus valita, tehdä itse päätös.
Miten prosessit sitten poikkeavat toisistaan?
Ensimmäisessä tapauksessa on olemassa vakiintunut
prosessi miten ruskea paperille hoidetaan.
Tapa voi huonossa tapauksessa aiheuttaa sivuvaikutuksia,
jopa pahemman jaman kuin itse lähtötilanne.
Se on kuitenkin yleisesti käytössä
oleva prosessi, kaikille samantapaisena, helposti saatavilla,
yleisesti hyväksytty, turvallisena pidetty ja korvattukin.

Ensimmäisessä tapauksessa maalaat kenties ateljeessa,
jossa kaikki muutkin maalaavat vakiintuneen tavan mukaan.
Toisessa tapauksessa sinulla on kenties oma ateljee, jossa
pystyt rauhassa keskittyä, puntaroida vaihtoehtoja ja kokeilla.
Valitset itseäsi kuunnellen sinisen jälkeen
seuraavana keltaisen sitten punaisen,
välillä kokeilet molempia vaihtoehtoja rinnakkain.
Tilanteesta riippuen välillä teetkin alkuvalinnan toisinpäin.
Itsenäinen ja rohkeasti kokeileva maalaustyyli on kuitenkin
harvinaisempi, siitä harvemmin positiivisesti uutisoidaan,
sitä ei mainosteta, maksat prosessin omasta
pussistasi ja voit samalla leimautua hörhömaalariksi.
Et saa kuitenkaan mitään haitallisia sivuvaikutuksia, sen
sijaan kenties samalla unettomuutesikin häviää ja tilalle
tulee järkälemäinen paukku elinvoimaa.

Tiedän, voisin keskittyä vain omaan maalausprosessiini,
mutta silti tunnustan, etten voi välillä olla
hienoisesti ihmettelemättä, että miten prosessi voi olla
niin voimakkaasti vain tietyn,
”vakiintuneen maalaustavan” mukaan.
Monet ovat painineet kauan jo saman
terveysongelman kanssa. He ovat toistuvasti yrittäneet
saada oikeanlaista, sopivaa, kestävää lopputulosta
toistuvasti saman prosessin kautta.
Miksei henkilö voi edes joskus kokeilla
toisenlaista sekoitustapaa? Edes puhtaasti
omaksi iloksi ja kiinnostavaksi kokemukseksi
jos ei sitten muuksi hyödyksi.
Tosin henkilö voi kuitenkin vaivihkaa samalla saada
pehmeämmän, luonnollisemman ja
mahdollisesti kestävämmänkin lopputuloksen.

Välillä kuulee, että kun joku ”myöntyy” kokeilemaan
uutta sekoitustapaa, niin vaihtoehtoprosessille
annetaan toimintamahdollisuutena aikaa vain sen
yhden kerran. Eli jos se ei ensimmäisellä kerralla heti
aiheuta radikaalia parannusta, niin se tyrmätään. Silti
vakiintuneelle tavalle annetaan pitkän aikaa useitakin,
mahdollisesti vaativiakin kertoja, toimintamahdollisuuksia.

Mietiskelen myös, että miten luonnollisempi prosessi
tulee mieleen vaihtoehtona usein vasta sen jälkeen,
kun kaikki muu on ensimmäisen vakiintunee prosessin
kautta kokeiltu. Miksei luonnollisella prosessilla voisi aloittaa?

Lymyääkö vakiintuneen prosessin käytön taustalla pelko
menettää jotain? Pelko siitä, että mitä jos toinen prosessi
toimiikin? Mitä jos olenkin ollut väärässä
ja jäänyt itse paitsi yllättävistä ”taiteellisista elämyksistä”
puoliautomaattisen näkökantani takia? Pelko siitä, että mitä
jos jäänkin uuteen tapaan koukkuun, luova prosessi imee minut,
elämänlaatuni kohentuukin ja/tai minusta tuleekin ”hörhö”?

Pohdin, että miksi prosessi pitäisi olla peräti isomman tahon
takaa säädetty niin, että muita kuin ensimmäistä prosessia
ei saa käyttää joko henkilö X tai harjoittaa henkilö Y?
Jos ja kun tavoitteena olisi kuitenkin saada ruskeaa,
helpottaa henkilön oireita tai peräti parantaa
henkilö sairaudestaan, niin minkä takia
vaihtoehtoinen maalausprosessi pitäisi kieltää?
Onko tällöin tavoitteena todellinen hyvinvointi?
Vaihtoehtoisen prosessin tulokset, paremmin voivat tai
peräti parantuneet käyttäjät kun puhuvat kuitenkin
merkittävästi myös luonnollisemman prosessin
olemassaolon puolesta.

Aina, kaikille ja kaikkiin tilanteisiin ei tietenkään
ruskean sekoittamisprosessi alusta alkaen sovi,
vaan tilanteen vakavuus vaatii jopa valmiin ruskean.
Ruskean sekoitusprosessit eivät tarvitse olla kuitenkaan
vastakkaiset, vaan rinnakkaiset. Niiden ei tarvitse olla
lähtökohtaisesti joko tai, vaan hyvinvoivasti sekä että.

Sallittakoon kaikille taiteellinen vapaus!
Kaikki värit, maalit, maalaustavat;
taideteokselle, sinulle vapaus syntyä ja elää
itsemääräämisoikeuden kera luonnollisesti!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.